Ultraääniä

Tänään on se päivä, kun yhdessä menemme ultraääneen. Hieman jännittää, koska oikeastaan nyt asia tulee myös minulle todelliseksi, kun näen vauvan. Jonkunlainen tunnemyrsky sisällä varmaan nousee. Pelkkä kuva ei riitä. Täytyy omin silmin nähdä kun se pieni sydän lyö ja elämä sykkii.

Nimeä vauvalle!

Yksi osa odottamista on varmasti keskustelut tulokkaan nimestä. Meidän pienokaisemme on siis vasta aivan aluillaan, mutta nimeä jo kovasti mietitään. Tämä on hyvä mahdollisuus myös faijalle osallistua vauvan odotukseen. Kaikki nimet vaan tuntuvat epäsopivilta tai niihin liittyy muistoja, jostain epäkunniakkaasta nimen kantajasta. Jos keksii hyvän nimen, niin todennäköisesti muistaa myös omasta lapsuudestaan, jonkun samannimesen ärsyttävän ”räkänokan” ja se siitä sitten.

Sukunimi on myös haastava aihe. Nykyään se taitaa mennä niin, että lapsi saa äitinsä sukunimen. Rakkaani kanssa tästä keskustelimme ja teimme hienon kompromissin. “Jos tulokas on poika, niin nimi tule isän mukaan ja tytär puolestaan kunnian kantaa äitinsä nimeä.” Muuten hyvä, mutta jos tuleekin tyttö ja poika – silloinhan sisaruksilla on eri sukunimi. Kaatuuko maailma siihen? Jokatapauksessa tuntuu upealta, kun olemme puhuneet vauvasta ja olemme sopineet jotain. Odottamisen fiilistä!

Sekaisin raskausviikoista ja muusta

Eilen sain sitten kuulla taas mikä viikko on menossa. Jotenkin menen niissä sekaisin, mutta nyt yritän pysyä kalenterin mukana. Laskutavasta riippuen lilliputtimme on 8-9 viikkoinen tai 10 viikkoinen ja pituus vaihtelee välillä 23 mm – 3 cm. Näiden tietojen hallitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta uskottavasti odottaa vauvaa. Jos ei hallitse ja muista tiettyjä faktoja, niin on huono odottavaisä eikä ole kiinnostunut asioista. Jälleen mukana siis. Isyydestä tulee jälleen totta! Paljonkohan vaipat nykyään maksavat. Elatushuolet alkavat painaa.

Rakkaani oli illalla pusuttelutuulella, mutta minä olisin lähinnä halunnut vain maata, juoda olutta ja vajota apatiaan tv:tä katsellen. Ihana mies ei oikein irronnut! Väkinäistä selän hierontaa ja puserrettuja helliä sanoja. Aina ei jaksa olla se unelmien poikamies, joka tuntee sielujen yhteyttä kahden maailman yhtyessä linnunradan tuolla puolen. Masennus iski.

Ehkä on todellakin oikea aika hankkia uusi vauva, kun nuo vanhemmat lapset ovat muuttuneet etäisemmiksi, eivätkä ymmärrä että isäpappa kaipaa heidän seuraansa. Tosiaan tiistainan oli vanhimman pojan syntymäpäivät ja eilen olin suunnitellut, että menemme 1. kertaa yhdessä baariin katsomaan showta. Liput oli varattu, vaimon kanssa asiasta “keskusteltu” ja pojankin kalenteriin tämä isäpoikajuttu oli mahdutettu ja minä odotin iltaa kuin joulua. Tähän pirttiin se joulu ei kuitenkaan koskaan tullut. Pojalla oli bändiharkat ja muuta tärkeätä ja minä jäin rypemään itsesääliin. Olisin vielä kerran halunnut olla unelmien isä.

Sydän lyö

Tänään oli neuvolapäivä ja vaimoni oli kuulostelemassa sydänääniä. Nyt ne kuuluivat. Pieni sydän löi 170 kertaa minuutissa. Kuultuani tämän, jotain myös minun sisälläni löi. Se on sittenkin totta! Siellä se pieni ihminen kasvaa, kun kerta sydänkin jo lyö. Yritin kuunella huolella ja kiinnostuneena kertomusta lääkärin tutkimuksista ja sydänäänistä, mutta kuitenkin rakkaani epäili, etten ollut lainkaan kiinnostunut hänen voinnistaan ja asioistaan. Oikeastaan tämä alkoi jo aamulla. Silloin olisi pitänyt olla hedelmiä ruokapöydässä. Olin unohtanut tai oikeastaan olin niin keskittynyt eilisiin syntymäpäiviin, etten ollut muistanut huolehtia vauvasta ja vaimosta. Hedelmiä pitää olla, jottei aamulla tule yökkä. Seuraava moka oli, kun päivän ohjelmasta puhuessani puhuin hänen menoistaan, vaikka hyvin tiedän että oikea ilmaisu on meidän. Siis me olemme raskaana ja me menemme neuvolaan. Ensi kerralla yritän muistaa tämänkin asian. Välillä on vaikea ymmärtää mikä asia on pelkästään hänen ja mikä on meidän. Vastuullisen ja huomaavan isyyden oppiminen on vaikeaa!

Syntymäpäiviä ja odotusta

Tänään on vaimoni syntymäpäivä ja odottelen häntä saapuvaksi kotiin. Pitkän automatkan jälkeen hän on yleensä melko väsynyt ja ärtyinen. Olen kuitenkin valmistanut hänelle yllätyksen ja haluan tarjota hänelle unohtumattoman illan. Muutaman päivän eron jälkeen kohtaaminen on kuitenkin aina vaikeaa. Ilmassa on jännitystä ja pitää osata käyttäytyä. Toisinaan tilanne on räjähdysherkkä ja kohtaamiskonfliktia on mahdotonta välttää. Olemme kuin kaksi villieläintä, joiden ensiksi täytyy painia ja karjua ja vasta sitten voi päästää toisen omalle reviirilleen. Tänään on kuitenkin juhlapäivä. Lahjat odottavat sängyn päällä ja toivottavasti koko on oikea. Olen huomioinut raskauden mukanaan tuomat fyysiset muutokset. Jääkaapissa on odottamassa herkkuruokaa, josta luon jumalaisen illallisen hänelle. Olen jopa ostanut viiniä – alkoholitonta tietty! Illan rentouttavaksi ohjelmanumeroksi olen hankkinut pari filmiä, joiden uskon kelpaavan hänelle. Hauska ja liikuttava eläinsatu pingviineistä ja sitten romantiikkaa – ylpeys ja ennakkoluulot. Olen myös muistanut leffakarkit eli kaiken pitäisi olla kunnossa. Itselleni vielä muistutan huomioimaan ne hormoonimuutokset. En ala rähistä, sillä “senttivauva” voi kuulla ja äidin hyvinvointi on myös lapsen hyvinvointi. Siispä tänään olen unelma aviomies ja ihana tuleva isä. Omat riiviöt pidetään kurissa. Nieleskellään, vaikka mitä tulisi.  Rakastan vaimoani ja mielessäni hänen kuvaansa katselen. Jännittää, mutta kyllä tästä hyvä ilta tulee.  Huomenna menemmekin sitten laboratoriotesteihin. Olen ottanut töistä vapaata ja valehdellut työkavereille poissaoloni todellisen syyn.

Elämän etenemisestä kertoo myös se, että vanhimmalla pojallani oli tänään myös merkkipäivä: 18-vuotta paukkui! Täysi-ikäisyys! Menipä 18-vuotta nopeasti. Juurihan hän oli sellainen pieni nyyti, jonka päänahasta näkyi imukuppi synnytyksen jättämät jäljet. Nyt hän on nuorimies, jolla on oma elämä edessä. Tuntuu hienolta olla juuri hänen isänsä! Tapasimme tänään kaupungilla. Viisiminuuttia hänellä oli aikaa isälleen ja sitten jo viiletti kaveriensa kanssa: bändikavereita. Annoin lahjat. Onnittelin ja siinä se. Poika sai lenkkitossut ja taka-ajatuksena oli se, että lähtisi isänsä kanssa lenkille. Aika on nykyään kortilla ja minä joudun ruinaamaan huomiota. Niin ne osat vaihtuvat.

Alku

Aloitin tämän blogin, koska odotamme vauvaa. Siellä se vaimoni kohdussa kasvaa ja nyt on jo 8. raskausviikko, mikä tarkoittaa h-hetken olevan joskus lokakuussa. Itseasiassa aika pian sitä munasolusta ja siittiöstä kasvaa ihmisen alku. Näin jo kuvankin hänestä. Se oli sellainen sentinpituinen ja jotain alkueläintä muistuttava, mutta nopeasti se kehittyy ja muuttuu ihmiseksi. Sydänääniä ei vielä kuulunut. Äiti oli huolestunut ja minäkin yritän. Yritän reagoida niinkuin pitäisi, mutta aina ei tiedä kuinka pitäisi. Tämä uusi rooli on vaikeaa tai oikeastaan minulle tämä on jo neljäs kerta.

Äiti odottaa ja isänkin pitäisi odottaa, jottei ole huono isä. Miten osoitat että odotat, kun oma maha kasvaa ihan muista syistä. Keksin siis tämän blogin siksi, että myös minulla olisi jotain todellista vauvanodotuspuuhastelua – voin räplätä tietokonetta! Tai nyt voin aina perustella tietokonepuuhastelun liittyvän vauvan odottamiseen. Mielettömän hyvä alibi!

On todella vaikea hahmottaa sitä, että on tulossa isäksi…jälleen. Siis edellisestä on jo 12-vuotta ja se oli edellisessä avioliitossa. Lapsia on siis  jo ennestään kolme, mutta kuitenkin tämä hommaa jännittää.  Vaimolleni tämä on ensimmäinen kerta ja minäkin yritän päästä  fiilikseen. Eikä se ole edes vaikeaa. Aika on tehnyt tehtävänsä ja moni asia on hyvin unohtunut. No, itseasiassa edellisen katraan vanhimmainen tulee huomenna täysi-ikäiseksi eli siltä kannalta on jo aikakin hankkia uusia jälkeläisiä. Uuden vauvan odotus on kuitenkin aina uusi asia. Toisaalta pelottaa hurjasti, kun hämärästi muistaa mitä kaikkea liittyy vauva puuhasteluun ja nyt ymmärtää myös sen, että kuinka pitkä rupeama on saada se “alkio” aikuiseksi asti.

 Tämä blogi on minulle nyt myös se miehinen tapa purkkaa mieltä, kun muuten en vielä saa puhua koko asiasta kenellekään – muinaisaikojen leirituli. Muutaman viikon päästä on se niskapoimutesti ja vasta sen jälkeen saan puhua asiasta omille vanhemmilleni,  kavereilleni ja ylipäänsä kenellekään. Tämä on  ollut hankalaa, mutta äiti ei ymmärrä sitä. Pitäisi olla innostunut ja odottaa, mutta tunteita ei saa osoittaa sillä normaalilla tavalla  ja juosta pihalle kertomaan kaikille, että hei, musta tulee isä.  No, onneksi keksin tämän tavan ja tässähän ei ole sitä riskiä, että kukaan tietäisi, paitsi kaikki maailman web-käyttäjät.

Vaimo on kyllä kertonut jo aikaa sitten omille vanhemmilleen, siskoilleen ja kaverilleen, mutta se onkin eriasia. Mies ei saa puhua eikä näyttää tunteitaan, paitsi toisinaan ja silloinhan hän ei sitä tee.

Moikka maailma!

Welcome to WordPress.com. This is your first post. Edit or delete it and start blogging!